Kuten olinkin jo aikaisemmassa postauksessa kertonut, Pihka on innostunut hautaamisesta ja onkin innokkaasti kehittänyt ja hionut taitonsa tämän asian suhteen huippuunsa. Nimittäin, minkä Pihka päättää haudata, se sitten näköjään myös haudataan niin piiloon, ettei sitä löydy enää koskaan. Kerrotaanpa asiasta vielä tarkemmin.
Viimeksi käytyämme eläinkaupassa, Pihka sai kivalta myyjältä (Tampereen keskustan Musti & Mirri muuten kyseessä. Mukava henkilökunta muutenkin kuin vaan ilmaisten herkkujen vuoksi, suosittelen paikkaa!) mukaan kuivatun naudankielen, jonka annoinkin heti kotiintultuani tytölle ajatellen, että näin pystyn purkamaan repun sisällön rauhassa paikalleen. No, kyseisen operaation ja pikaisen vessassa käymisen jälkeen huomasin, että kieltä ei näkynyt missään. Tosiaan, jos kyseessä olisi joku toinen koira kuin Pihka, olisi täysin luonnollista olettaa, että kieli oli vain hotkaistu parempiin suihin (heh). Mutta kun puhutaan koirasta, joka ei ikinä suostu syömään vierasta herkkukaan ennen kuin sitä on hetken ajan tutkittu ja “tapettu” (toiminto, joka sisältää mm. tassuilla päälle tamppaamista ja irvistelyä), ja jolla kestää omistajan pikkurillinpään kokoisen koirankeksin syömiseen useita minuutteja, jotka käytetään huolellisimpaan pureskeluun mitä on kuunaan koiramaailmassa nähty, ei ole millään lailla mahdollista, että sen parin minuutin aikana, jona huomioni oli suuntautunut muualle, Pihka olisi voinut syödä kokonaisen naudankielen, joka ei vielä edes ole mitään helposti pureskeltavinta tavaraa.
Ja kummallisinta asiassa on, että alle 30 neliön yksiössähän ei pitäisi edes olla järin paljoa piilopaikkoja. Tarkastin sängyn alta, ei mitään. Tarkastin itse sängystä vuodevaatteiden alta, ei mitään. Tarkastin sohvan kokonaan, ei mitään. Tarkasti Pihkan pedin, ei mitään. Ja siihen ne mahdolliset piilopaikat jäävätkin. Tässä pitää sitten varmaan vetää vain sellaisia johtopäätöksiä, että fiksuina koirina sloughit osaavat halutessaan kätkeä tavaroita toiseen aika-avaruusjatkumoon. Sillä se alkaa perusteellisen kevätsiivouksen jälkeen olemaan todennäköisin teoria siitä, minne yksi kieli on voinut hukkua.
The curious case of the disappeared cow tongue
As mentioned earlier, Pihka is really into digging nowadays, and have managed to hone her skills next to perfection. As a matter of fact, when Pihka decides to hide something, she really can make the hidden object impossible to find. Just keep on reading, and I will tell you more.
In our last visit to the pet store, Pihka was given a dried tongue of a cow by the nice store keeper, and once gotten back home, I wanted to unpack my backpack without an helping snout that is usually offered here. So I gave Pihka the tongue, and went about my business which took only about a couple of minutes. And by that time, the tongue was nowhere to be seen. Now, if we would be talking about a dog other than Pihka, it would be natural to assume that the tongue had been eaten. But when it comes to a dog who just simply cannot eat anything strange without some examination and a careful “killing” routine (which involves e.g. hitting these strange objects with paws and grinning ferociously) and who spends numerous minutes on chewing even on the tiniest dog biscuits, this scenario is simply impossible to imagine in that short a time.
And the most peculiar thing is that there are not even that many places in this single room apartment of mine to hide things. I checked the bed, both under it and in it, nothing. I checked the couch, nothing. I checked Pihka’s bed, nothing. And there we had just about all the possible places to hide anything. So, I have finally come to the conclusion that sloughis, clever that they are, are able to hide things in other space-time continuums if they want. Because after a very thorough spring cleaning, I have ruled out any other possibilities concerning this curious case of the hidden cow tongue.
